paloa

Syyskuu alkoi kolme päivää sitten ja pienten merkkien perusteella voisin sanoa, että tuleva enteilee hyvää. kesä on aina ollut vähän luovuustaukoa mulle, kaikki on aika sellaista tasaisen iloista, ilman sen suurempia ja tunteikkaampia tunteita ihan mataluuksista rajattoman korkealle. siks mä oon nyt syksyyn päin käännyttäessä ihan inspiraatioövereissä. tunteehan kesällä paljon, mutta erilailla.

Inspiraatiota olen lähinnä havainnut pukeutumisen ja kirjoittamisen saralla, oispa loputtomat resurssit toteuttaa itseään. itsensä toteuttaminen lieneekin mun vakiovastaus, kun kysytään mitä haluun tehä tulevaisuudessa/mikä on mun tavote/jnejne. tiedä sitten.
Se on äärinmäisen tärkeää, että rohkaistuu toteuttamaan itseään miettimättä liikaa muuta maailmaa ja sen ajatuksia. ajattelemaan omilla aivoilla, uskaltautuen tarttumaan mahdollisuuksiin joita muut eivät välttämättä edes näe tai pidä minään.

Mulle jäi aika pahat alitajuntahaamut ala-asteelta kun omaa tyyliäni aina haukuttiin, mä nyt vaan halusin käyttää ruutuhousuja kaikkine remeleineen ja bändipaitoja ja ihan kaikkea mikä nyt tuntui minäkin hetkenä hyvältä. ihailen kuitenkin suuresti sitä, miten mä jatkoin pukeutumista omalla tyylilläni, mutta olin henkisesti ihan puhkirikkipoikki. se alitajunnassa pyörivä non-stop soimaus tyylistä ja ulkonäöstä raskautti elämää ja pikkuhiljaa se alkoi näkymään myös kausina kun en vaan uskaltanut pukeutua mitenkään mulle tyypillisesti.

Se asia mikä saa mut nyt jopa vähän liikuttumaan on se, miten kauan kaikki nuorena saatu vihapuhe jäi mieleen vellomaan. tietenkin koska erottuminen muista on noloa, ei sellaisen kanssa aina kehtaa edes oleilla. Tuli pelko, että jos olen liian oma itseni, ei saa kavereita ja joutuu elämään yksin. arvatkaa kelaanko vieläkin välillä näin.

Lapsi on niin raakile ala-asteella, ja on muuten myös julmimmillaan. kun niin pienenä, ihan täydessä kehitysvaiheessa saa vihapuheita päälleen, ne myös omaksuu helposti. vähän kuin hyppynarulla hyppimisen tai jonkin laulun. tää on sellanen asia, mikä aiheuttaa todella usein suurta tuskaa mun mielen sisällä, että millaisen itsetunnon pohjan välillä toiset lapset (ja aikuiset) luovat toisille. miten sitä voisi kitkeä pois. miten saisi sen pohjan korjattua näin vanhemmalla iällä, tuntuu kuin jotkin ilkeydet olis kiinnitetty jollain superliimalla kiinni itseensä ja se tuntuu niin typerältä ja turhalta.

Oon jonkin verran puhunut muidenkin ihmisten kanssa tästä ja siinä ollaan usein tultu tulokseen että tän kaltaiset kuviot ovat tajuttoman yleisiä. varmaan jokaisella on joku juttu, mistä pienenä on saanut sanomista päälleen ja ne sanat edelleen ovat selkeänä mielessä. me ollaan niin monien sattumusten summa, että kai niilläkin on joku tehtävä meissä, kunhan ei vaan anna valtaa niille alitajuntahaamuille.

yksi osa itseni toteuttamista olisi se, että mun sanat voisivat inspiroida ja rohkaista muita. mä koen suorastaan tarvetta auttaa muita vahvistamaan niiden persoonaa, omaperäisyyttä ja itsetuntoa. koska menneisyyteen ei enää voi palata ja korjata sen pohjan rakentamista, on nyt korkea aika tsempata toisia ja edesauttaa suvaitsevaa ja innostavaa ilmapiiriä.

-tee niitä juttuja mitä kohtaan koet paloa
-kokeile uusia asioita ja sitä kautta löydä se oma tiesi
-älä etsi aina ensimmäisenä vikoja itsestäsi jos jotain epämiellyttävää tapahtuu
-hakeudu sellaisten ihmisten joukkoon, joiden kanssa koet ettei sua rajoiteta ja saat toteuttaa omia juttujasi
-anna myös muiden toteuttaa luovuuttaan
(tietenkin pitää muistaa että omien juttujen toteuttaminen ei saa satuttaa ketään muuta tai olla loukkaavia yms!!)  

musta tuntuu että palaan tähän aiheeseen vielä joskus.

hei hei